Mikä on seurakunta?

Joka sanoo valkeudessa olevansa, mutta vihaa veljeänsä, se on yhä vielä pimeydessä. Joka rakastaa veljeänsä, se pysyy valkeudessa, ja hänessä ei ole pahennusta. (Joh. 2:9-10)

Tänä aikana oppi seurakunnasta on eräs asia, joka on varsin monitahoinen, riippuen siitä, minkä "tunnustuskunnan jäseneltä" asiaa tiedustelemme. Näin ei kuitenkaan ole raamatussa. Siellä oppi seurakunnasta on varsin selvä.

Seurakunta käsitteenä juontaa aina vanhatestamentilliseen aikaan saakka. Silloin koko Jumalan valittua kansaa eli Israelin kansaa kutsuttiin Jumalan seurakunnaksi. Samaa muista kansoista ja maailmasta ulos kutsuttua, Jumalalle erottautunutta joukkoa, se tarkoittaa myöskin tänä päivänä, ns. uuden liiton seurakunnassa eli Jeesukseen uskovien uudestisyntyneitten kohdalla.

Ollessani lapsi ja nuori, ja myöhemmin keski-ikäisenä, luin raamattua itsekseni. Luin sitä vuosikaudet ympäristössä, jossa uskomusmaailmaani ei juurikaan päässyt uskovien vaikutusta. Tästä johtuen en seurakuntaakaan käsitteenä tuntenut muuten kuin raamatun kautta, vaikka ympäriltäni löytyikin vähäisessä määrin eri tunnustuskuntiin kuuluvia. Vasta kun etsikonaikaan tultuani aloin seurata myös kristillistä mediaa ja uskoon tultuani lähdin mukaan muiden uskovien joukkoon, huomasin, että kristityt lähes pääsääntöisesti liittyivät johonkin uskonnolliseen organisaatioon. Asia sai minut hämilleni. Lopulta otin yhteyttä erääseen kymmeniä vuosia uskossa olleeseen raamatunopettajaan. Ihmettelin ja kysyin häneltä, miksi kristityt toimivat näin. Kerroin hänelle, etten pystynyt löytämään tämänkaltaista käytäntöä raamatusta ja että olin itse jo etsikonaikana eronnut seurakunnasta, johon minut oli lapsena automaattisesti kasteen yhteydessä liitetty. Herrakaan ei minua muuhun patistanut kuin muiden uskovien joukkoon. Kyseinen uskova vastasi, että olin kyllä ymmärtänyt raamattuni aivan oikein; Jumalan sana ei näkemiäni seurakuntajakoja ja liittymiskäytäntöjä tunne.

Ymmärsin, että käsitys seurakunnasta on, monen muun opetuksen tavoin, horjahtanut varsin kauas alkuperäiseltä raamatulliselta pohjaltaan.

Vaikka kristittyjen oli määrä voittaa sieluja vain Jeesukselle, olemme alkaneet haalia sieluja myös omalle tunnustuskunnallemme, oman ryhmämme oppikäsityksiä pönkittääksemme ja jäsenmääriä kasvattaaksemme. Käsitys, jonka mukaan uskovan tulisi valita paikkakuntansa lukuisista eri tunnustuskunnista oma ”virallinen puolueensa” lieneekin oppivääristymistä sitkeimpiä.

Raamatussa paikallisseurakunnalla tarkoitetaan yhtä yhtenäistä uskovien joukkoa, jota yhdistää sama uskontunnustus ja joka muodostuu kaikista paikkakunnan uudestisyntyneistä, ilman tunnustuskuntajakoja tai muita ihmisten keksimiä käytäntöjä.  Vaikka myös ensimmäiset kristityt kokoontuivat kotien lisäksi erilaisissa Jumalan palvelukseen pystytetyissä rakennuksissa, he ymmärsivät, että niin temppeli kuin synagogatkin olivat vain jäänteitä vanhasta liitosta.

Uudessa liitossa Herran Henki ”poistui pyhäköstä” lopullisesti, asuakseen nyt jokaisen Jeesuksen seuraajan sydämessä. Siksi nykyuskovienkin temppeli ja saarnatuoli ovat siellä, missä uskovat kulloinkin ovat ja liikkuvat. Raamatun todistuksen mukaan Herralle pyhitetty ”huone, asumus, temppeli ja rakennus” muuttui Kristuksen sovitustyön myötä hengelliseksi ja on sen jälkeen koostunut elävistä rakennuskivistä, toisin sanoen Jeesukseen uskovista uudestisyntyneistä kristityistä. (Ef. 2:21-22, 1. Piet. 2:5) Palvelutehtävämme pappeina, sen enempää kuin Jumalan kohtaamis- ja palvontapaikkammekaan, eivät näin ollen ole enää rajoitettuja tiettyihin rakennuksiin, rituaalipapistoihin tai muihin vanhaa liittoa kopioiviin sääntöihin, vaan saamme uskoa, kulkea ja palvella Herraa Hengen vapaudessa ja johdatuksessa siellä, missä elämme.

Kristusta ei siis ole jaettu osiin alkuseurakunnan jälkeenkään, eikä Jeesus ole sen enempää luterilainen, helluntailainen kuin muunlainenkaan ”tunnustuskuntia” tehtaileva tirehtööri, sillä raamatun mukaan Kristuksen seuraajilla on vain yksi tunnustus ja yksi seurakunta. Nykyiset seurakuntajaot ovatkin syntyneet ihmisten välisistä riidoista ja näkemyseroista. Vaikka raamattu varoittaa meitä sanomasta ”näin sanoo Herra” tai ”Herra on puhunut”, jos Herra ei ole meille puhunut, varsin monet ovat väittäneet Herran puheeksi ja kehotuksiksi asioita, joita hän ei ole käskenyt sanoa tai tehdä. Oppi paikallisseurakunnasta on eräs tällaisista asioista, joissa kristittyjen opetukset ovat harhautuneet varsin kauas alkuperäisestä raamatun totuudesta.

Lutherinkaan uskonpuhdistuksen päämääränä ei tiettävästi koskaan ollut minkään kirkkokunnan perustaminen, vaan ainoastaan katolisen uskon epäkohtien korjaaminen. Virallisella tasolla luterilainen kirkko onkin myöntänyt Lutherin itsensäkin toivoneen, ettei kukaan kutsuisi itseään luterilaiseksi vaan kristityksi, sekä seurakunnan hajaannuksen olevan raamatun vastaista ja syntiä, josta uskovien tulisi tehdä parannus.

(https://evl.fi/sanasto/-/glossary/word/Ekumenia, https://evl.fi/sanasto/-/glossary/word/Martti_Luther)

Vaikka raamattu lupaa Jumalan osoittavan kuinka asia on, jos meillä jossain kohden on eri mieli, emme siitäkään huolimatta ole halunneet mennä oppiriitoinemme Herran eteen, vaan perustaneet riitojen ratkaisijaksi oman puolueemme, jossa voimme jatkaa eriseuroissamme ja kokoontua vain samanhenkisten kanssa. Näin moni tunnustuskuntalainen vielä tänä päivänäkin ajattelee ja toimii.

Jumalalla ei kuitenkaan ole kuin yksi kristillinen tunnustus ja yksi Kristuksen seurakunta, joka on tarkoitettu toimimaan yhdessä paikallistasolla ja maailmanlaajuisesti. Tästä huolimatta tunnustuskunta- ja jäsenkirjauskonnollisuuteen haluttomat uskovat on usein leimattu yhtä seurakunnasta ulkona oleviksi kuin ”Ellun kanat”. (Luuk. 6:22, Jes. 66:5) Tämän kaltaiset karsinoinnit ja vaatimukset, joita ihmisiltä edellytetään uskoon tullessa, ovat yleisyydestään huolimatta yhtä kaukana raamatun totuudesta kuin itä on lännestä.

Kaikenlaisissa opillisissa kissanhännän vedoissa on tärkeää muistaa ja huolehtia siitä, ettei Herran eräänä päivänä tarvitsisi lausua tylyjä tuomion sanoja meille itsellemme. (Matt. 25:41-45, Jaak. 2:13, Gal. 5:14) Herra itse kun ei meiltä rekisteröitymisiä vaadi, eikä liittyminen seurakuntaan raamatussa ole sellaista koskaan edes tarkoittanut. Voimme kyllä itse halutessamme rekisteröityä mihin tahansa organisaatioihin, mutta emme vaatia raamatun vastaisia asioita muilta. Uskovien välinen yhteys toteutuu siinä, kun olemme käytännön tasolla tekemisissä muiden uudestisyntyneiden kristittyjen kanssa.

Itseäni Herra on kehottanut pysymään kiinni siinä seurakuntaopissa, jonka olen raamatusta uskoni alkumetreillä oppinut. Omat kutsunikaan eivät ole tunnustuskuntajäsenyyksiä kaivanneet. Vaikka jotkin tehtävät vaativat työtoveruutta myös muiden uskovien kanssa, niidenkään ei tulisi edellyttää uskovilta maallisia jäsenyyksiä tai muita ihmisten asettamia velvoitteita. Jos ovet jossain ”jäsenkirjan” puuttumisen vuoksi sulkeutuvat, Herralta löytyy palvelussarkaa ovien ulkopuoleltakin, sillä uudessa liitossa jokaisen uskovan työalue alkaa omalta kotiovelta ja perhepiiristä, jatkuen kutsustamme riippuen aina maailman ääriin saakka. Jopa apostoli Paavali asui eräässä vaiheessa omassa vuokra-asunnossaan ja otti sieltä käsin vastaan niitä, jotka hänen luoksensa tulivat. (Apt. 28:30-31)

Raamatussa uuden liiton seurakunnalla tarkoitetaan yksinkertaisuudessaan *universaalia eli maailmanlaajuista Jeesukseen uskovien joukkoa, joka on jakautunut edelleen pienemmiksi, paikkakuntakohtaisiksi paikallisseurakunniksi. Paikallinen seurakunta jakaantui lisäksi pienempiin ryhmiin, jotka kokoontuivat paljon mm. kodeissa. Jokainen pienryhmä kuului kuitenkin yhteen ja samaan paikallisseurakuntaan. "Paikallisseurakunta" - jota nimitystä myös oman aikamme eri tunnustuskunnat tänä päivänä käyttävät - on siis alun perin tarkoittanut kullakin paikkakunnalla olevaa yhtä yhtenäistä uskovien joukkoa, joilla oli yksi yhteinen tunnustus ja joka muodostui kaikista paikkakunnan uudestisyntyneistä uskovista. Raamattu ja siellä esiintyvät nimet, kuten "Korintton, Efeson, Jerusalemin seurakunta" jne. osoittavat asian selvästi.

(Välihuomautus: * sanaa "universaali" ei pidä sekoittaa "universalismiin". Universalismi on kristillisyyden nimellä ratsastava harhaoppi, jonka mukaan kaikki ihmiset ja jopa saatana lopulta pelastuisivat. Universalismilla ei ole mitään tekemistä Kristuksen todellisen eli universaalin seurakunnan ja raamatun opin kanssa.)

Raamatun opetuksen vastaisesti paikkakunnilla on kuitenkin tänä päivänä lukuisia erillisiä - usein muiden kristillisten ryhmien kanssa kiisteleviä eripuraisia uskonryhmiä - jotka kaikki toimivat omilla uskonkorostuksillaan, säännöillään, johdollaan ja jäsenyyskäytännöillään. Esimerkkinä toimikoon vaikkapa oman kotipaikkakuntani nykytilanne, jossa vaikuttaa ainakin 8 erillistä seuraa tai liikettä, kuten ortodoksit (kreikkalaiskatolinen seurakunta), seitsemännen päivän adventistit, Pyhän Marian seurakunta, helluntaiseurakunta, evankelisluterilainen seurakunta, vapaaseurakunta, pelastusarmeija, rukoilevaiset jne. Kun Jumala sitten toisinaan yrittää lähettää joukkoomme ihmisiä, jotka yrittävät saada meidät sopimaan riitamme - sillä "olemmehan veljiä" - niin suhtaudumme heihin samoin kuin suhtauduttiin Moosekseen. Työnnämme heidät vain pois ja sanomme: 'Kuka on asettanut sinut meidän päämieheksemme ja tuomariksemme?' (Apt. 7:26)

Vaikka erilliset seurakunnat siis ovatkin yleistyneet kaikkialla, tämän kaltainen jakautunut "tunnustuskuntakristillisyys" ei ole alkuperäinen Jumalan perustama, raamatun mukainen seurakuntamalli. Siitä syystä kukaan uskovakaan ei ole "velvoitettu valitsemaan omaa hengellistä kotiansa" paikkakuntansa monista eri kristinuskon ryhmittymistä, sillä Jumalan sanan mukaan paikkakunnalla on vain yksi Kristuksen paikallisseurakunta, johon jokainen siellä asuva uskova liittyy ja kuuluu uudestisyntymänsä perusteella, ilman maallisia liittämistoimenpiteitä, paperijäsenyyttä tai "tunnustuskunnan jäseneksi kastamista".

Maalliseen seurakuntaan jäseneksi liitetty ihminen ei myöskään automaattisesti liity pelastuneitten joukkoon eli Jumalan seurakuntaan, vaikka olisi kastettukin. Pelkkä uskonyhteisön jäseneksi tuleminen tai pelkän kasteen ottaminen - tapahtuipa se sitten valelemalla tai upottamalla - riittävät kyllä joidenkin mielestä pelastukseen. Mutta raamatun mukaan ilman uskoa on mahdoton olla otollinen Jumalalle. Jos siis ymmärryksemme on niin kypsä, että se kykenee erottamaan oikean väärästä, muutumme Jumalan edessä vastuullisiksi myös siitä, mihin uskomme tai emme usko.

Uskonvapauden nojalla voimme kuitenkin halutessamme liittyä mihin tahansa uskonnollisiin organisaatioihin erilaisten maallisten rituaalien kautta ja jopa kastaa ihmisiä oman tunnustuskuntamme mukaisesti. Mutta Kristuksen todelliseen seurakuntaan voidaan liittyä vain hengellisesti; henkilökohtaisen uskonratkaisun ja uudestisyntymän kautta.

Raamattu ei tunne sen kaltaista oppia, jonka mukaan uskovan tulisi liittyä myös jonkin tunnustuskunnan jäseneksi vesikasteen yhteydessä tai myöhemminkään. Kasteen saaminen ei vaadi edes tietyntyyppistä vaatetusta, kuten valkoista kaapua, tai muutakaan seremoniallista muotomenoa tai oheisrituaalia, ollakseen pätevä Jumalan silmissä. Raamatussa ihmiset kastettiin siellä, missä olivat uskoon tulleet ja missä vain oli tarpeeksi vettä. Tehkää parannus ja ottakoon kukin teistä kasteen Jeesuksen Kristuksen nimeen syntienne anteeksisaamiseksi, niin te saatte Pyhän Hengen lahjan. (Apt. 2:38)

Seurakunta ei ole raamatussa koskaan merkinnyt järjestöä tai rakennusta, tai siihen liittyminen jonkin paperijäsenyyden omistamista tai organisaatioon kuulumista. Tapa on saanut alkunsa kristikunnan historian jossain vaiheessa, josta nykyinen liittymiskäytäntö ja -vaatimukset ovat nousseet ja levinneet yleisesti hyväksytyiksi käytännöiksi. Jotkut nykyseurakunnan tavoista on omaksuttu suoraan vanhan liiton eli vanhan testamentin aikaisista temppelipalvelustavoista, pukeutumisesta, velvoitteista tai rituaaleista, jotka eivät kuitenkaan raamatun mukaan ole enää voimassa - kuten vaikkapa papilliseen kasukkaan pukeutuminen (3. Moos. 8:7) ja seurakunnan veron kokoaminen lainmajaa varten. (2. Aikak. 24:5-6)

Raamatullinen seurakunta tarkoittaa yksinkertaisuudessaan uskoon tulleiden ja Jeesukseen Kristukseen Pyhässä Hengessä kastettujen ihmisten joukkoa, niin paikkakuntatasolla kuin maailmanlaajuisestikin. Tähän joukkoon Herra itse liittää ihmisen uudestisyntymässä. Sen jälkeen uskovan tulisi tunnustaa uskoaan myös julkisesti sekä jatkaa elämäänsä muiden uskovien yhteydessä, sillä laumasta erillään oleva yksinäinen lammas ei saa kasvutukea muilta lampailta ja on lisäksi helpompi saalis ympäröiville susille. Tässä vaiheessa Jumala usein johtaakin uskovan johonkin ryhmään kasvamaan ja tehtäväänsä toteuttamaan. Yhdessä kasvaminen ja tekeminen eivät kuitenkaan edellytä kyseisen uskontokunnan tunnustuksen allekirjoittamista ja hyväksymistä, tai sen virallista jäsenyyttä. Jokaisen kristityn muokkaamaton uskontunnustus löytyy raamatusta. Myös Jeesuksen rukous siitä, että me "yhtä olisimme" (Joh. 17), toteutuu siinä, kun olemme käytännössä tekemisissä muiden uskovien kanssa. Se, että pidämme yhtä vain jonkin tietyn tunnustuskunnan jäsenten kanssa, ei vielä täytä sitä uskovien yhteyttä, jonka puolesta Jeesus rukoili.

Tämä ei tietenkään tarkoita, ettemmekö tarvitsisi myös kokoontumispaikkoja. Seurakuntarakennukset, jotka on pystytetty jonkin tunnustuskunnan nimissä, ovat kuitenkin syntyneet uskovien välillä vallitsevista oppiristiriidoista ja hajaannuksesta ja ylläpitävät omalta osaltaan puoluehenkisen kokouskulttuurin voimassaoloa. Raamatun mallin mukaan uskovien kokoontumispaikkana voi toimia mikä tahansa paikka tai rakennus. Sellaiseksi kokoontuminen on uudessa liitossa myöskin alun perin tarkoitettu.

Sen kaltaista paikallisseurakuntaa, joka olisi järjestäytynyt raamatun mallin mukaisesti, ei yksinkertaisesti ole enää olemassa, vaan Jumalan seurakunta elää hajallaan ja pirstoutuneena paikkakunnan monissa eri tunnustuskunnissa ja muissa uskonnollisissa ryhmittymissä.

Vaikka erilaisia ristiriitoja on esiintynyt seurakunnan alkuajoista saakka, ensimmäiset kristityt eivät niistä huolimatta eristäytyneet muista ja perustaneet omia tunnustuskuntiaan eriävien oppinäkemystensä ympärille, vaan pysyivät yhtenä Kristuksen seurakuntana, pyrkien ratkaisemaan kiistojaan sen sisällä. Lopulta kristittyjen erimielisyydet kuitenkin voittivat niin, että seurakunta hajosi osiin. Historian saatossa tämä hajonta ja erimielisyys on vain lisääntynyt.

Moni uskova myös haluaa välttämättä kuulua johonkin "virallisesti". Jos joku tahtoo rekisteröityä kalastusseuraan, hänellä on tietenkin täysi oikeus niin tehdä. Kalastaa voimme kuitenkin ilman seurojakin. Samoin emme tietenkään voi estää ketään liittymästä uskonnollisiin ryhmiin tai kristillisiin järjestöihin, jos joku tahtoo "kalastaa ihmisiä" jonkin järjestön nimissä. Valitettavan usein jonkin organisaation jäsenyys kuitenkin johtaa siihen, että uskova alkaa pitää oman ryhmänsä oppia muita kristikunnan oppeja "kirkkaampana". Tällaiset eriseurat ja lahkot, joissa uskovat ovat jakautuneet useiksi paikallisiksi ryhmittymiksi omine tapoineen, uskomuksineen ja rakennuksineen ovat kuitenkin raamatun mukaan lihan tekoa - eivät Jumalan alkuperäinen tahto tai kehotus. Todelliseen Jumalan seurakuntaan ei voida liittyä maallisin keinoin, sillä sen ainoana ”jäsenkirjana” toimii Pyhän Hengen sinetti.

Ainut uuden liiton Jumalan temppeli tulisi olla uudestisyntyneistä uskovista koostuva, elävä organismi, joka kokoontuu ja toimii yhdessä pienemmissä ja isommissa ryhmissä paikkakunnittain ja maailmanlaajuisesti, ilman raamatun vastaisia käytäntöjä.

Paikkakunnalla olevaa seurakuntaa tulisi myös johtaa yksi Herran osoittama johtoryhmä.

Raamatussa kerrotaan, kuinka ihmisiä saattoi tulla uskoon jopa tuhansia samana päivänä. Jos näin valtavan ihmismäärän johtaminen yhdellä johtajistolla oli mahdollista alkuseurakunnan aikana, sen pitäisi olla mahdollista myös omana aikanamme, mikäli jonain päivänä tahdomme ojentautua yhdeksi suureksi paikallisseurakunnaksi omalla paikkakunnallamme. Eihän johtajiston henkilömäärää ole raamatussa mitenkään rajoitettu. Senkin on varmasti tarkoitus kasvaa tarpeen mukaan.

"Vanhemmisto, kaitsijat, paimenet, pastorit, johtajat..." tarkoittavat kaikki tätä samaa johtoryhmää. Sen yläpuolella ei tulisi olla yhtäkään "johtavaa pastoria", sen enempää kuin "johtavaa pastoripariskuntaakaan, kirkkoherraa, piispaa, paavia" tai muutakaan johtajaa, joka - apostoli Pietarin sanoin - "herrana halliten" nousisi ylitse muiden. Raamatun mukaan tähän johtoryhmään ei myöskään tulisi kuulua "naisia, hiljattain kääntyneitä tai kelvottomia palvelijoita", sillä Jumala on sälyttänyt seurakunnan johtajuuden uskossaan ja elämässään kypsien, vastuullisten miesten hartioille. Uudestisyntyneinä uskovina ja Jumalan lapsina olemme kyllä jokainen yleisiä Kristuksen pappeja ja todistajia, kuninkaallista papistoa, riippumatta sukupuolestamme tai muistakaan ominaisuuksistamme. Näissä ei raamatun mukaan ole mitään erotusta ihmisten välillä. Kyseiset raamatunkohdat eivät kuitenkaan puhu mitään seurakunnan johtajuudesta ja paimenuudesta, joka on määritelty muissa raamatunkohdissa.

Nykyisissä tunnustuskuntamallisissa seurakunnissa on kuitenkin useitakin raamatun vastaisia uskomuksia ja käytäntöjä, kuten oma johtajistonsa jokaisella paikkakunnan eriseuralla, naisjohtajia, erilaisia kastetoimituksia, pukeutumissääntöjä, tai vaikkapa kouluttautumis- ja suositusedellytyksiä, sekä liittymis- ja maksuvelvoitteita seurakunnan "täysivaltaiseksi jäseneksi pääsemiseksi".

Meidän onneksemme kristinuskon Jumala on kuitenkin armon Jumala. Tästä huolimatta uskovien uloskasvu ihmisopeista, ihmiskäskyistä, perinnäissäännöistä, vääristä käytännöistä ja pakanallisista tavoista tulisi tapahtua jossain vaiheessa uskonelämäämme, vähintäänkin sydämen eli asennemuutoksen tasolla. Se ei siis välttämättä johda eriseurojen tai kaikkien traditioitten lopulliseen katoamiseen, tai edes seurakuntarakennusten häviämiseen, vaan siihen, että uskovat sydämessään ymmärtävät ja tunnustavat menneensä pieleen. Sillä "yksi on ruumis ja yksi henki, yksi toivo, yksi Herra ja yksi usko, yksi kaste ja yksi Jumala..." (Ef. 4:4-6)

Sisäistäessämme totuudellisen seurakuntamallin raamatusta, ainakin "hengellisen kodin valitsemispakko" jää viimein historiaan ja lakkaamme sälyttämästä vieraita ikeitä uskonsisartemme ja -veljiemme niskaan. Sanoohan jo raamattukin, että: Älkää huokailko, veljet, toisianne vastaan, ettei teitä tuomittaisi; katso, tuomari seisoo ovella. (Jaak. 5:9)

Itse näkisin mielelläni päivän, jolloin tarve tunnustuskuntakylttien alle rakentamiseen olisi poistunut uskovien sydämistä lopullisesti. Rakastamamme rajat ja rakennukset saattavatkin jossain vaiheessa poistua. Erityisesti maailmalla seurakuntarakennusten tuho on varsin tuttu ilmiö monelle kristitylle vainojen tähden. Meidänkään ei tulisi liiaksi kiintyä omiin kokoontumispaikkoihimme ja käytäntöihimme, vaan Kristukseen ja kanssauskoviin. Onhan kirkkoja tuikattu tuleen jo meillä Suomessakin. Raamatussa Herra itsekin on sallinut temppelirakennuksen polttamisen silloin, kun kansa on kääntynyt väärällä tiellään liian pitkälle. (2. Aikak. 36:15-19)

Maineen menettämisen ja vastustuksen pelkomme lienee suurimpia syitä, miksi Herra ei aina voi käyttää meitä valtakuntansa työssä sillä tavoin tai niin paljon kuin hän ehkä itse tahtoisi. Useimmat taipuvat mieluummin ympäröiviin käytäntöihin ja totuttuihin tapoihin. Kristikunnassa vallitsevat väärät opit, ihmiskäskyt ja perinteet, joita ihmisten kannettavaksi vielä tänäkin päivänä sälytetään, ovat epäkohtia, joihin soisin useammankin nykyuskovan tarttuvan. Kehottihan Jeesuskin meitä ottamaan ristimme joka päivä. Tähän ristiin meidän tulisi tarttua vapaaehtoisesti niin kuin Jeesus itsekin teki. Seurakuntakysymyksessä jo pelkkä esimerkkinä oleminen muuttaa asioita vähitellen Herran haluamaan suuntaan. Vähintäänkin tunnustamalla sen, että olemme menneet uskossamme pieleen, voi muutos näkyä jonain päivänä myös laajemmin, sillä muutokset alkavat aina yksilöuskovan sydämen tasolta. Herra ei meitä kuitenkaan tilille vaadi siitä, jos jätämme noudattamatta oppeja ja kehotuksia, jotka ovat pelkkiä ihmiskäskyjä ja ihmisopetuksia, traditioita tai kaikuja vanhasta liitosta. Hän myös ajaa omat asiansa päätökseen omalla ajallaan ja tavallaan, kunnes hänen tahtonsa toteutuu niin Kristuksen seurakunnassa kuin koko ihmiskunnassakin.

Tahtoessamme viimein ojentautua seurakuntakysymyksessä Jumalan sanan mukaisesti, pystymme varmasti kohtaamaan myös toisemme tasavertaisemmin, huolimatta maallisista jäsenyyksistämme tai niiden puutteesta. Tähän muutokseen ja uskovien keskinäiseen rakkauteen ja uskonykseyteen, sekä muuhun yhteyteen toinen toistemme kanssa, emme tarvitse sen enempää ekumenian hapatusta, hengen uudistus- kuin muitakaan "liikkeitä", vaan ainoastaan Pyhän Hengen antamaa silmävoidetta sekä rakkautta totuuteen.

Herra itse avatkoon ymmärrystämme ja ohjatkoon meitä kaikkeen totuuteen, niin seurakuntakysymyksessä kuin muissakin kiistakysymyksissä, jotka omana aikanamme jakavat ja hajottavat Kristuksen seurakuntaa totuuden vastaisiin eri leireihin. Hän johtakoon meitä pitämään kiinni siitä uskosta ja raamatullisesta vapaudesta, johon Jeesus Kristus meidät vapautti.

Uskonnot Suomessa -sivusto: http://uskonnot.fi/

Kuva: Kokoontumispaikka Golgatan kyljessä, Jerusalemissa