Palvelukseen halutaan...

Miksi sinä jäit istumaan karjatarhojen välille, kuuntelemaan paimenpillin soittoa?... (Tuom. 5:16) "Miksi seisotte täällä kaiken päivää joutilaina?... (Matt. 20:6)

Haetko sinä ehkä työtä? Jos, niin teet siinä hyvin, sillä taivasten valtakunta on perheenisännän kaltainen, joka varhain aamulla lähti ulos palkkaamaan työmiehiä viinitarhaansa. (Matt. 20:1)

Jos kuitenkin koet alamittaisuutta Jumalan palvelukseen astumisessa, niin voin lohduttaa, että Jumalalle meidän koulutusten tai suositusten puutteemme, ylikouluttautumisemme, tai muutkaan vikamme, vammamme tai vinoutumamme eivät ole esteitä palvelukseen astumiselle. Jos olet uskossa Jeesukseen, hänen tahtonsa on, että jokainen uudestisyntynyt lapsi saisi tuntea itsensä tarpeelliseksi ja palvella häntä seurakunta-perheessä jollain tavalla. Myös sinä. Hän tahtoo, että yhteen tullessammekin, jokaisella olisi jotakin annettavaa. (1. Kor. 14:26)

Monesti kuitenkin juoksemme ja hankkiudumme joko omasta tai muiden ihmisten tahdosta, enemmän kuin Jumalan tahdosta. Saatamme kyllä tunnustaa, että Jumalalla on moninaisia työtehtäviä valtakunnassaan, mutta "varsinaisena" työnä pidämme vain sitä, mikä tapahtuu seurakuntarakennusten sisäpuolella tai muiden uskovien silmien edessä. Meistä voi tulla seurakunnan ”yleismies Jantusia”, jossa Jumalan omalle valinnalle ja kutsumiselle jää enää hyvin vähän sijaa. Se puolestaan johtaa siihen, että seurakunnan toiminnasta vastaa usein sama pieni joukko, muiden seuratessa sujuvasti sivusta.

Eräs pastori on kertonut aiheesta omakohtaisen esimerkin. Hänkin oli syyllistynyt tekemään itsestään korvaamattoman ”joka paikan luudan”. Lopulta Jumala salli hänen sairastua. Pitkän pakkolomansa aikana hän huomasi, kuinka seurakunta porskutti eteenpäin huolimatta siitä, ettei hän osallistunut sen toimintaan millään tavalla. Hänen mielenkarvaudekseen seurakuntaan oli muodostunut jopa uusia toimintamuotoja. Kokemus oli hänelle valtava nöyrtymisen ja oppimisen paikka.

Mooseskin on esimerkki johtajasta, joka eräässä vaiheessa yritti olla kansalleen korvaamaton, kunnes hänen oma appensa pysäytti hänet. Kun Mooseksen appi näki kaiken, mitä hän teki kansalle, sanoi hän: ”Mitä tämä puuha on, jota sinulla on kansan kanssa? Miksi sinä istut yksin ja kaikki kansa seisoo ympärilläsi aamusta iltaan asti?” Mooses vastasi apellensa: ”Kansa tulee minun luokseni kysymään Jumalalta neuvoa. Kun heillä on jokin riita-asia, tulevat he minun luokseni, ja minä ratkaisen heidän riitansa ja ilmoitan heille Jumalan säädökset ja lait.” Niin Mooseksen appi sanoi hänelle: ”Siinä sinä et menettele viisaasti. Sinä uuvutat sekä itsesi että tämän kansan, joka on kanssasi; sillä tämä tehtävä on sinulle liian raskas, etkä sinä voi sitä yksinäsi toimittaa.” (2. Moos. 18:14-17)

Jumala ei koskaan korota ihmistä sellaiseen arvoon, jossa hän ylhäisestä yksinäisyydestään käsin opettaisi ja vallitsisi suurta laumaa muita ihmisiä päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Tällainen malli paitsi väsyttäisi, niin myös langettaisi ihmisen ennen pitkää. Eräs seurakunnan paimen, jonka oma lankeemus aiheutti hänelle lopulta myös tehtävästä erottamisen, myönsi virheidensä jälkeen ”pastorinkin tarvitsevan pastoria”.

Ihmisen sydän aivoittelee hänen tiensä, mutta Herra ohjaa hänen askeleensa. (Snl. 16:9)

Jumalan valtakunnan eteneminen ei myöskään koskaan tyssähdä siihen, jos joku jää pois tai kieltäytyy hänelle osoitetusta työstä. Hänellä on koko ajan uusia palvelijoita kasvamassa näky- ja tehtävä-hautomossaan. Vaikka eloa onkin paljon ja työmiehiä vähän, työvoimapulakaan ei ole ongelma Jumalalle, sillä raamatun mukaan mikään ei estä Herraa antamasta voittoa yhtä hyvin harvojen kautta. (1. Sam. 14:6) Jos hän näkee, ettei ole "yhtäkään miestä", tarvittaessa hänen oma käsivartensa auttaa häntä. (Jes. 59:16) On suurta luuloa ja itserakkautta ajatella, että Jumala olisi laskenut asioitaan ”yhden kortin”, tai ylipäänsä ihmisten varaan. Hänen tahtonsa kuitenkin on, että jokainen Jumalan lapsi saisi palvella häntä siten kuin hän on itse kunkin palvelukseensa kutsunut.

Jumala ei myöskään ole mikään kykyjenmetsästäjä. Sen sijaan hän on kylläkin sydänten metsästäjä.

Se, ovatko paidankauluksemme maallisessa työssämme valkoiset vai siniset, ei ratkaise työnjakoamme Kristuksen seurakunnassa. ”Puuseppää aina tarvitaan”, lauletaan jo vanhassa iskelmässäkin. Jeesus oli itsekin ”raksamiehiä”.  ”Eikö tämä ole se rakentajan poika?”, kyselivät muut ja loukkaantuivat häneen. (Matt. 13:55-57) Opetuslapsissakin oli koulunkäymättömiä ja oppimattomia. (Ap.t. 4:13) ”Maajussi” Aamos tempaistiin Jumalan hommiin laitumelta. ”En minä ole profeetta enkä profeetanoppilas, vaan minä olen paimen ja metsäviikunapuiden viljelijä.” Mutta niinpä vain Herra otti hänet laumojensa äärestä ja sanoi: ”Mene ja ennusta.” (Aam. 7:14-15)

Tämä ei silti tarkoita, että vain känsäiset kädet tai kouluja käymättömyys kelpaisivat Herran elopelloille pääsemiseksi. Myös muunlainen lahjakkuus ja älykkyys ovat Jumalan antamia. Raamattu kertoo, kuinka Paavali oli lain tuntemuksessa jopa muita edistyneempi. Yhtä hyvin Jumala siis hyväksyy palvelukseensa sen, jota ihmiset ehkä vieroksuvat ”liiankin oppineena”, sillä Jumala ei kysy meidän oppiarvojamme, vaan sydämiämme.

Häneltä löytyy tänäkin päivänä sopiva palvelusalue jokaiselle, joka vain tahtoo palvella. Hän itse kasvattaa meidät tehtäviimme ja räätälöi niistä persoonakohtaisia. Kun itse palasin takaisin rippiraamattuni ääreen, oltuani 25 vuotta mukana new age-liikkeen harhoissa, Herra käytti palauttamiseeni erään kristityn new age-vastaista sivustoa, jonka kirjoitus sain suomut tipahtamaan silmiltäni. Siitä hetkestä alkoi oma etsikonaikani.

Joidenkin mielestä Jumala valitsee palvelukseensa vain niitä, joilla on tarpeeksi hyvä sydän. Mutta ei Jumala hae edes ”hyviä” ihmisiä. Jos meistä jotain hyväsydämisyyttä löytyy, sekin on Jumalan itsensä vaikuttamaa hedelmää meissä, ei omaa meriittiämme, jolla ”ansaitsisimme” paikkamme Jumalan työpajassa. Mooses oli Paavalin lailla oppinut mies, joka kasvatettiin egyptiläiseen viisauteen faaraon hovissa. Nuorena miehenä hän kuitenkin syyllistyi surmatekoon ja joutui pakenemaan sen tähden koko maasta. Siitä huolimatta hän oli Jumalan valittu. Okaat nypitään ja särmät hiotaan Jumalan omissa kouluissa, hänen omasta toimestaan. Eräs uskova on ilmaissut saman asian sanoilla: "sinä olet kala ja Jeesus on kokki, joka valmistaa sinut". Jumala voi ottaa käyttöönsä nekin taidot ja piirteet, joita me toisissa vieroksumme, tai sellaiset taidot, joita emme uskoneet itsellämme olevankaan. Joskus hän virittää palavaksi harrastukset, jotka olimme jo aikoja sitten hylänneet.

Jumala käyttää mielellään henkilöitä, joilla on tyhjä ansioluettelo, mutta antautunut sydän ja haku päällä.

…te olette ”valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, omaisuuskansa, julistaaksenne sen jaloja tekoja… (1. Piet. 2:9)

Raamatun mukaan jokaisella uskovalla on yhtäläinen, uudestisyntymän perusteella saatu oikeus ja mahdollisuus Jumalan palvelemiseen. Halu Jumalan käytössä olemiseen, sekä uskollisuus ja kuuliaisuus sille, mitä Jumala pyytää, avaavat yhä uudempia ovia hänen valtakuntansa työtehtäviin. Sitä tässä huoneenhaltijoilta ennen muuta vaaditaan, että heidät havaitaan uskollisiksi. (1. Kor. 4:2)

Moni kuitenkin haluaisi suoraan stadioneitten puhujapönttöihin. Yleensä Jumalan palveleminen alkaa kuitenkin ”tomun ja tuhkan keskeltä”, yksinkertaisista tehtävistä, joita ei useinkaan arvosteta seurakunnassa korkealle tai välttämättä edes mielletä Jumalan valtakunnan työksi. Kun olemme uskollisia vähässä ja teemme tehtävämme nurkumatta, Herra voi uskoa meille jatkossa myös lisää.

Vaikka me ihmiset suosimmekin tietyntyyppisiä ihmisiä ja saatamme jopa sortaa muita, Jumala itse ei niin tee. Hän ei ole nirso henkilövalinnoissaan, vaikka me niin haluaisimmekin. Hän rakastaa kaikkia lapsiaan tasapuolisesti. Hän hyödyntää samaa kirjoitettua sanaansa jokaisen kohdalla. Hänen lupauksensa ovat kaikkien tavoiteltavissa ja saatavissa, jotka vain laittavat toivonsa Jeesukseen.

Hän myös osaa kouluttaa palvelijansa itse ja korjata mahdolliset puutteemme tai ylilyöntimme, jos ne asettuvat esteiksi tehtävämme suorittamiselle. Sen sijaan me ihmiset olemme usein turhan kärkkäitä arvioimaan ja tuomitsemaan toinen toistemme kykyjä, piirteitä, taustoja, koulutuksia - tai vaikkapa ”lavasäteilyn puutetta”. Ulkonaisista syistä johtuen saatamme pitää muita uskovia jopa epäsopivina, toisarvoisina ja Jumalan palvelukseen kelpaamattomina. Raamattu kuitenkin lupaa, ettei Jumalalle ole mikään mahdotonta. (Luuk. 1:37) Hänen "aktiivimallinsa" on lempeä.

Oman opetuslapseuskouluni parhainta antia oli oivallus siitä, että Herra haluaa minuakin käyttää. Ja aina olen saanut palvella, kaikista vajavaisuuksistani huolimatta. Tai kenties juuri siksi.

Jeesus rakastaa venyttää luutuneita käsityksiä itsestämme ja toisistamme.

Kuuntelin kerran nuoren, uskovan pariskunnan mielipiteitä siitä, minkälainen ihminen heidän mielestään sopisi seurakunnan lapsityöhön. ”Jos et ole juurikaan tehnyt töitä lasten parissa, ei kannata hakeutua lapsityöhön”, kuului heidän viestinsä. Nuoripari ei selvästikään tuntenut raamatun Jumalaa tarpeeksi. Hieman myöhemmin olin radion ääressä, kuuntelemassa erästä kristillistä ohjelmaa. Kuinka ollakaan lähetyksessä haastateltiin eläkeikäistä naista saman asian tiimoilta. Nainen kertoi eläneensä koko ikänsä yksin. Hänellä ei ollut miestä eikä lapsia, eikä hän ollut lapsista erityisen kiinnostunutkaan. Kuitenkin Jumala lähetti juuri hänet lapsityöhön ulkomaille.

Mooses sanoi itsestään: ”Oi Herra, minä en ole puhetaitoinen mies; en ole ollut ennen enkä senkään jälkeen, kuin sinä puhuit palvelijallesi; sillä minulla on hidas puhe ja kankea kieli... lähetä kuka muu tahansa!” (2. Moos. 4:10,13). Siitä huolimatta Jumala lähetti juuri hänet. Kun Samuel lähetettiin voitelemaan kuningasta Israelille, Daavidia ei vaivauduttu tuomaan edes näytille. Kuitenkin juuri hän oli Herran silmissä oikea mies kuninkaan paikalle. Kun he sitten tulivat ja hän näki Eliabin, ajatteli hän: ”Varmaan on nyt tässä Herran edessä hänen voideltunsa.” Mutta Herra sanoi Samuelille: ”Älä katso hänen näköänsä äläkä kookasta vartaloansa, sillä minä olen hänet hylännyt. Sillä ei ole niinkuin ihminen näkee: ihminen näkee ulkomuodon, mutta Herra näkee sydämen.” (1. Sam. 16:6-7) Jumala valitsee usein muiden silmissä pieniä, heikkoja ja mitättömiä ihmisiä palvelukseensa. Eivät heprealaisetkaan varsinaisia valioyksilöitä olleet. Siitä huolimatta Herra mielistyi juuri heihin.

Kun ihminen ei pysty loistamaan itsessään, silloin kunniakin ohjautuu yksin hänelle, jolle kunnia todellisuudessa kuuluu.

Palveluinnossamme unohdamme kuitenkin usein olevamme vain pieniä juoksutyttöjä ja -poikia suuren Jumalan talossa. Sen sijaan meistä tuleekin "suuria juoksutyttöjä ja -poikia pienen Jumalan talossa".

On suurta itserakkautta kuvitella, että maailmankaikkeuden Luoja, joka istuu korkealla maanpiirin päällä ja jolle maan asukkaat ovat kuin heinäsirkkoja, todellisuudessa tarvitsisi meitä johonkin. (Ap.t. 17:24-25) Hän sanoo: Minä olen Herra, joka teen kaiken, joka yksinäni jännitin taivaan, joka levitin maan – kuka oli minun kanssani? (Jes. 44:24) Tarvittaessa hän laittaa vaikka aasin puhumaan tai kivet huutamaan. Olen itse kammoksunut esiintymistä koko ikäni. Kun erään kerran pelkäsin suuni avaamista, vetosin rukouksessa juuri Vanhassa Testamentissa olevaan Bileamin aasi-kertomukseen: ”Herra, sinähän sait aasinkin suun aukeamaan...” Meidän onneksemme Herra käyttää ”aaseja” vielä tänäkin päivänä, kuten moni raamatunopettaja on todennut.

Vaikka Jumala ei meitä varsinaisesti tarvitsekaan, niin rakkaudessaan hän kuitenkin tahtoo ottaa meidät työtovereikseen. Näin saamme tuntea itsemme tarpeelliseksi ja oppia hänen kanssaan. Siksi hän on sitoutunut meidän työpanokseemme, eikä tee meille uskottuja tehtäviä puolestamme. Omiin kykyihinsä ja voimiinsa luottavassa ihmisessä Jumalan voima ei kuitenkaan pääse näkyville. Siksi hän valitsee mieluummin pieniä ja heikkoja palvelijoita, joita emme itse välttämättä valitsisi.

Näinä yltiökarismaattisuuden kulta-aikoina moni uskovakin on alkanut palvoa valovoimaisia ja mahtavaeleisiä lavaesiintyjiä "suurempina" Jumalan miehinä tai naisina. Joitakin ”vaipanheittäjiä” pidetään jopa itsensä Eliaan manttelinperijöinä.

Kuitenkin alkuperäinen Elia erottui aikalaisistaan aivan toisella tapaa kuin nykyprofeetat ja -julistajat, jotka tuntuvat vain hajottavan Herran alttaria ja pirstovan hänen kansaansa. Todellinen raamatun Elia ei "hoveissa" viihtynyt. Usein hän ilmestyi ”seurapiireihin” trendittömien rääsyjensä kanssa vain, kun kansa kaipasi kunnon läksytystä. Kaiken lisäksi hän oli yhtä vajavainen kuin muutkin ihmiset. (Jaak. 5:17) Hän pelmahti paikalle ärsyttävänä Herran ”suuna” aina silloin, kun kansa olisi halunnut jatkaa synneissään. Vastustuksesta huolimatta tämä suuri Jumalan mies korjasi Herran hajotetun alttarin, rakensi sen uudelleen ja osoitti kansalle, että Herra yksin on tosi Jumala. Samankaltaisia alttarinkorjaajia ja voimainnäytöksiä, mikä tapahtui Elian kautta Karmelin vuorella, kaivattaisiin kipeästi myös omana aikanamme, jotta Suomenkin kansa lakkaisi ontumasta molemmille puolille ja ymmärtäisi eron pyhän ja epäpyhän, Herran profeettojen ja Baalin profeettojen välillä.

Niin Elia sanoi kaikelle kansalle: ”Astukaa minun luokseni.” Ja kaikki kansa astui hänen luoksensa. Niin hän korjasi Herran alttarin, joka oli hajotettu. (1. Kun. 18:30)

Toinen suuri Jumalan mies Mooses seisoi kerran Kaislameren äärellä täydellisessä pattitilanteessa. Ei hän ryhtynyt vesimassoja omalla "uskon sanallaan" siirtämään - hidaspuheinen ja kankeakielinen kun oli. Sen sijaan hän laittoi luottamuksensa Herran sanaan ja voimaan. Ja sanan Herralta hän myös sai: ”Sinä nosta sauvasi ja ojenna kätesi meren yli ja halkaise se”. Jumalan suurmiehen osuus oli itse asiassa varsin pieni ja vähäpätöinen: hänen tuli vain totella ja ojentaa kätensä. Herra kuitenkin oli se, joka käytännössä ”pisti tuulemaan”. Ja Mooses ojensi kätensä meren yli. Niin Herra saattoi vahvalla itätuulella, joka puhalsi koko yön, meren väistymään ja muutti meren kuivaksi maaksi; ja vesi jakautui kahtia… Ja Israel näki sen suuren teon, jonka Herra teki tuhotessaan egyptiläiset. Silloin kansa pelkäsi Herraa ja uskoi hänen palvelijaansa Moosesta. (2. Moos. 14:21, 31)

Aarre on meillä saviastioissa, jottei voima näyttäisi tulevan ihmisestä itsestään, vaan Jumalasta. (2. Kor. 4:7) Oman palveluskyvyttömyyteni kanssa olen usein turvannut siihen tosiseikkaan, ettei Jumalalla ole yhtään turhaa, käyttökelvotonta tai mahdotonta lasta. Tämä johtuu siitä, että kaikki tarvittava voima ja kyky tulevat Jumalalta itseltään.

Eräs pastori kertoo kirjassaan, kuinka hänellä 1. Korinttilaiskirjettä lukiessaan, oli tekstin päälle päässyt roska. Sen ansiosta jakeessa näyttikin lukevan: "Ettekö tiedä, että te olette Jumalan tomppeli...?" Hän oivalsi, että Jumala voi puhua meille jopa väärin luetun sanan kautta. ”Huolimatta omista huonouden tunteistamme, Jumalan lupaukset Pyhästä Hengestä pätevät myös meihin tomppeleihin”, hän lohduttaa meitä kirjassaan.

Vaikka Herralla siis olisikin avoimia virkoja meille kaikille, moni aikamme uskova täyttää seurakunnassa korkeintaan istumapaikkansa. Moni tuntuu alkuseurakunnan mallissakin ihailevan vain sen karismaattista puolta; ihmeitä, merkkejä ja tunnustekoja.

Raamatun alkuseurakuntaa ja apostoleja leimasi kuitenkin ennen muuta palo totuuteen ja aktiivisuus evankelioimiseen, joiden puitteissa myös Hengen lahjat ja tunnusteot toimivat. Ensisijaisesti heitä yhdisti sama kiivaus ja halu sanan levittämiseen kuin heidän Herrallaankin oli. Jeesus sanoi itsestään: ”Minun tulee muillekin kaupungeille julistaa Jumalan valtakunnan evankeliumia, sillä sitä varten minä olen lähetetty.” (Luuk. 4:43) Paavali sanoi: Voi minua, ellen evankeliumia julista! (1. Kor. 9:16) Monenko ”uuden ajan apostolin” suusta olemme kuulleet samanlaisen huudahduksen?

Totuus on, että alkuseurakunnan kristityt lähtivät kaduille, kujille, teille ja aitovierille mielellään, tuomaan köyhiä, raajarikkoja, sokeita ja rampoja sisälle, jotta Jumalan talo täyttyisi. Nykyseurakunnan mallille taas on leimallista uskovien keskinäinen kokoontuminen, puheiden kuunteleminen, kirjojen lukeminen, ohjelmien seuraaminen, konferensseissa käyminen ja itsensä kehittäminen. Kun Paavali kuvaili viimeisten päivien ihmisiä, vain maailman ihmisiinkö hän sanoillaan viittasi? (2. Tim. 3:1-5) Voimmeko enää hyvällä omallatunnolla sanoa, että viemme Jumalan valtakuntaa eteenpäin samalla kiivaudella, jota Jeesuksella itsellään ja alkuseurakunnalla oli, sillä paikalla, joka juuri meille on uskottu? Vai olemmeko aina vain opetusta ottamassa? (2. Tim. 3:7)

Ja hän sanoi heille: "Menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille." (Mar. 16:15)

Valitettava totuus on, että tämän päivän uskova lähettää lähetyskentille mieluummin jonkun muun kuin itsensä.

Kun palo sielujen voittamiseen kaikkoaa, se on helppo todeta seurakunnan tapahtumakalenterista. Kipinän hiivuttua toimintamuodoista löytyy yhä vähemmän aktioita ja evankeliointitapahtumia. Niiden sijaan kokoonnumme mieluummin vain keskenämme, kuuntelemaan vierailevien luennoitsijoitten sanomia siitä, kuinka evankeliumi maassamme tai ulkomailla leviää, sen sijaan, että jalkautuisimme kaduille tai lähtisimme maailmalle itse. Olemme alkaneet yliarvostaa omaa viihtymistämme ja laatuaikaamme, hyvää musiikkia, lämpimiä sisätiloja ja kirkkokahveja, enemmän kuin käytännön toimintaa. Kuitenkin Apostolien teoissa kerrotaan, kuinka Paavali keskusteli päivittäin Ateenan torilla niiden kanssa, joita hän siellä tapasi, saaden filosofit väittelyyn kanssaan. Ei hän keskustellut ainoastaan synagogaan saapuvien ihmisten kanssa. (Ap.t. 17:18) Haluaako Jumalakaan varustaa seurakuntaansa kaikilla armolahjoillaan, jos me aina vain istumme ja rakennumme keskenämme?

Kerran Jumala toi eteeni pastori David Wilkersonin elämäntarinan. Yleensä hänen hengellisen tehtävänsä kerrotaan alkaneen siitä, kun hän eräänä päivänä luki sanomalehtijuttua nuorisorikollisista. Tätä tapahtumaa edelsi kuitenkin Wilkersonin turhautuminen siihen tilanteeseen, joka vallitsi hänen omassa silloisessa seurakunnassaan. Hän on kertonut eräässä puheessaan näin: ”Kuuluin seurakuntaan, joka väitti omaavansa koko totuuden. Kerta toisensa jälkeen saarnasin samoille ihmisille. Kaikki olivat tyytyväisiä, mutta mitään ei tapahtunut, eikä ketään pelastunut. Jumala oli istuttanut minuun sielujen voittamisen palon. Parin vuoden kuluttua aloin miettiä: asiassa täytyy olla jotain mätää. Jos meillä kerran on koko totuus, miksi muut uskovat sitten ovat kaduilla, kun me vain istumme? Viiden vuoden jälkeen sanoin Jumalalle: 'Jos tämä on nyt sitä ”helluntaita”, niin siinä tapauksessa en tahdo olla sen kanssa missään tekemisissä.' Tämän jälkeen Jumala kehotti Wilkersonia luopumaan televisiostaan ja antamaan siihen kuluttamansa ajan Jumalalle. Wilkerson alkoi rukoilla ja etsiä Herraa. Hän painui yksin syrjäiseen paikkaan. Hän alkoi syödä raamatun sanaa, kunnes se alkoi muuttaa, sulattaa ja murtaa häntä. Seuraavaksi Herra kehotti häntä kuljeksimaan kotikaupunkinsa katuja. Hän teki niin ja Jumala pelasti muutamia sieluja hänen kauttaan. Vasta tämän jälkeen Jumala asetti hänet tehtäväänsä jenginuorten parissa. ”Jumala ei anna voiteluaan laiskoille kristityille, vaan se maksaa aina hinnan”, Wilkerson on todennut puheessaan (engl. Losing The Anointing).

New age-liike, josta itse tulin uskoon, on tyyppiesimerkki siitä, kuinka ihmiset voivat hukkua vuosia kestävään luentojen, kurssien ja itsensä kehittämisen suohon. Juuri niin kävi itselleni, ollessani mukana okkultismissa. Nyt olemme alkaneet langeta samaan ”sielun messuun” myös kristittyinä. Imemme sisuksiimme valtavat määrät hengellistä tietoa, jota uskomme tarvitsevamme jatkuvina päiväannoksina. Kulutamme tuntikausia ”koulunpenkillä” hengellisten kirjojen, seminaarien tai opetusohjelmien muodossa. Kuuntelemme raamatunopettajia ja pastoreita sujuvasti, huutelemme väliin ”aamenta” ja nyökyttelemme päätämme, ollen samaa mieltä opettajiemme kanssa. Käytännössä emme kuitenkaan tee niin kuin juuri kuulimme. Unohdamme, että Jumalakin näki nyökkäyksemme ja huomasi, että ymmärsimme. Jos aina vain huudamme Jeesukselle ”Herra, Herra”, mutta emme tee niin kuin hän sanoo, silloin meistä on tullut pelkkiä sanan kuulijoita. (Jaak. 1:22)

Voimme tietenkin halutessamme vain "laiduntaa" niin kuin Baasanin lehmät Samarian vuorella, maata norsunluusohvillamme, venyä leposijoillamme ja sepustaa lauluja harpulla säestäen "kuin mikäkin Daavid" (Aam. 4:1, 5:4-5). Mutta ei Jeesus sanonut meille, että "menkää ja istukaa", vaan "menkää ja kertokaa". Pelastumattomat tulisi saada ulos kapakoista ja uskovat kapaloista.

Ennen kuin itse aikoinani lähdin "kujille, teille ja aitovierille", Pyhä Henki joutui tekemään konkreettisia toimia ja muutostöitä liikkeelle saamisekseni, ja jopa huomauttamaan toimimattomuudestani. Myöhemmin sain muiden epäuskosta haavoja sieluuni ja jäin taas kerran lojumaan kotiini aamutakissa. Lopulta Herra ilmestyi ja sanoi minulle: "Näytät enemmän potilaalta kuin sotilaalta." (2. Tim. 2:3) Hän paransi saamani haavat ja havahdutti minut näkemään kutsuni ja arvoni Jumalan palvelijana uudelleen.

Kuivat luut, kuulkaa Herran sana. (Hes. 37:4) ...Menkää tekin minun viinitarhaani." (Matt. 20:7) ...totuuden sanassa, Jumalan voimassa, vanhurskauden sota-aseet oikeassa kädessä ja vasemmassa... (2. Kor. 5:7) Ja missä kuljette, saarnatkaa ja sanokaa: ’Taivasten valtakunta on tullut lähelle.’ (Matt. 10:7)